Tampere, 1960-luku. Trikookujalla virtaavat kevätpurot, Pyhäjärvi lainehtii
harmaana ja Suomen Trikoon tehdas huokuu puuvillan ja höyryn tuoksua.
Viisivuotias Tuula kulkee Pyynikin rinteitä siskonsa kanssa — käsi kädessä,
kuten aina.
Sitten isä katoaa. Ei jäähyväisiä, ei selitystä. Mies, joka heitti hä-net
ilmaan ja opetti voimistelemaan nurmikolla, hävisi kuin ei olisi koskaan
ollutkaan.
Isän paikalle astuu Ossi — nahkatakin ja partaveden tuoksuinen vieras,
josta kasvaa hiljalleen jykevä ankkuri. Mutta biologinen isä Aku ei katoa
Tuulan mielestä. Hän jää varjoksi, kysymykseksi, joka seuraa lapsuuden kaduilla
ja aikuiselämän käänteissä: minne isä meni?
Vastaus tulee lopulta — kuusikymmentä vuotta myöhemmin.
Tytär ja kadonnut isä on Tuula Uusitalon omaelämäkerrallinen teos kahden
isän välissä kasvamisesta, äidin hiljaisesta lujuudesta ja tamperelaisesta
lapsuudesta, jonka hajut ja äänet kantavat pitkälle. Se on kertomus siitä, mitä
menetetty isyys jättää jälkeensä — ja siitä, riittääkö ymmärrys täyttämään sen
tyhjyyden, jonka poissaolo on luonut.
Sielunhan on synnyttävä
jossain.
